Kilimanjaron vaellus, päivät 3-5

Tämä postaus on toinen osa Kilimanjaron vaellus -postaussarjaa, jossa kerron minun ja mieheni Teemun matkasta Kilimanjarolle lokakuussa 2022 Aventuran mukana. Aiemmin olen julkaissut ensimmäisen osan joka kattaa päivät 1 ja 2, ja myöhemmin julkaistava kolma osa kattaa päivät 6-7.

16.10.2022 – päivä 3.

”Heräsimme taas 5:55, hyvät yöunet mutta yöllä piti käydä kerran vessassa” lukee päiväkirjassa. Vuoristotautilääke alkoi tekemään tehtävänsä, ja tämä oli toinen yö, kun kesken unien oli herättävä vessaan – makuupussi auki, otsalamppu päähän, toppatakki päälle ja fleecehousut jalkaan, kengät jalkoihin ja suunta kohti vessatelttaa. Vessassa käynti ei edes haitannut niin paljoa, sillä ulkona oli öisin kirkasta ja upea tähtitaivas. Lisäksi sain aina heti teltalle tultuani uudestaan unen päästä kiinni.

Yleensä päivällä leiriin tullessa sää oli pilvinen, ja pilvisyyttä jatkui aina yöhön saakka. Sen vuoksi leiristä aukeavat maisemat jäivät usein hieman mysteeriksi, ja totuus valkeni vasta seuraavana aamuna. Myös kolmannen päivän aamuna eiliset pilvet olivat poissa, ja yhtäkkiä Kilimanjaro seisoi ylväänä suoraan edessämme. Aamupalan jälkeen suoritettiin omien varusteiden tarkistus, eli onhan kaikki tarvittava mukana päivärepussa, ja klo 7.00 lähdettiin päivän kävelyosuudelle.

Päivän vaellusosuus oli kestoltaan reilun 4 tuntia, ja matkalla poikkesimme pienessä luolassa. Maisemat olivat paremmat kuin kahtena ensimmäisenä päivänä, jolloin polkua oli reunustanut pusikot ja itse Kibosta oli näkynyt vain haaleat ääriviivat pilvien takana. Tänään saimme ihailla Kiboa koko kävelyosuuden ajan, aivan huipulle ei tästä kuvakulmasta kuitenkaan nähnyt.

Päivän leirimme oli nimeltään Kikelewa Cave. Korkeutta leirillä oli 3600 metriä. Illalla ohjelmassa oli lähinnä messiteltassa istuskelua ja teen hörppimistä. Mikäs siinä, kun meillä oli niin mukava porukka! Kolmanteen päivään ei kuulunut akklimatisoitumiskävelyä, sillä iltapäivällä satoi vettä. Sateen alettua afrikkalaisen tiimimme jäsenet ryhtyivät kiireisesti tekemään telttojen ympärille pieniä ”puroja” kepeillä (sellaisia, mitä varmaan jokainen on tehnyt lapsena). Meidän teltan jalkopää pääsi hieman kastumaan, mutta varusteet säilyivät kuivina. Täytyi taas ihailla meidän afrikkalaisen tiimin toimintaa! Nukkumaan menimme taas heti päivällisen jälkeen.

17.10.2022 – päivä 4.

Aamulla heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen klo 5.50, ja aamupala oli tuttuun tapaan klo 6.30 Meidän porukalla oli hyvä huumorintaju, ja aamupalalla hilpeyttä aiheutti (taas kerran) erikoisruokavaliollisten tarjoilut, joiden sisällöstä ei aina ollut täyttä varmuutta. Tarjolla oli jo edellispäivän päivälliseltä tuttu, joulukinkun palasilta näyttävä, mutta hieman yllättäen kasvikselta maistuvia ruoka (kuvassa), joka ristittiin klantuksi (en muista miksi, ehkä Kilimanjaro-lanttu?). Jos joku lukija tietää, mikä mystinen klanttu voisi oikeasti olla, niin kerro kommenteissa! 😀

Päivän agendalla oli taas noin 4 tuntia vaellusta, tällä kertaa hieman tiukempaan ylämäkeen. Tänään saimme kävellessä ihailla Mawenzia, joka on yksi Kilimanjaron kolmesta huipusta. Knoppitietona tähän väliin, Kilimanjarolla on kolme huippua – Kibo, Mawenzi ja Shira. Näistä ensimmäisellä sijaitsee Kilimanjaron korkein kohta, eli Uhuru Peak. Mawenzi on hyvin erilainen huippu kuin Kibo, ja sen rinteet näyttävät röpelöisiltä ja siltä, että ne sortuvat herkästi. Tiedustelin oppailta, voiko myös Mawenzille kiivetä, ja heidän kertomansa mukaan Mawenzille on kyllä kiivetty, mutta se ei ole kovin suositeltua sen vaarallisuuden vuoksi. Lisäksi hätätilanteessa evakuointi Mawenzilta on hankalaa.

Päivän kävelyosuuden aikana kantajat, jotka lähtivät aina viimeisenä leiristä, ohittivat meidät. Kantajat kävelivät omaan tahtiinsa, osa yksin, ja osa pienessä ryhmässä. Aina kun kantajat lähestyivät meitä, jonon perällä olevat alkoivat huutamaan eteenpäin ”kantaja!”, mikä siis tarkoitti sitä, että pitää väistää kantajia siirtymällä polun vasempaan reunaan. Myös meidän oppaat oppivat tämän suomenkielisen huudahduksen, ja huusivat ”kantajaaaa!”.

Päivän päämääränä oli Mawenzi Tarn Hut -leiri, joka sijaitsee 4315 metrin korkeudessa. Rikoimme siis 4000 metrin rajan neljäntenä vaelluspäivänä. Olimme leirissä jo noin klo 11.15, ja lounas tarjoiltiin noin klo 13. Jos joku miettii, onko hyvä idea hyppiä 4315 metrin korkeudessa, niin ei ole. Varsinkin, kun kuvaaja ei ollut hereillä, ja jouduin ottamaan ainakin neljä hyppy-yritystä ennen kuin kuva sattui kohdilleen. 😀

Iltapäivällä kävimme vielä reilun tunnin mittaisella akklimatisoitumiskävelyllä ja sää oli hetken aikaa erittäin pilvinen. Illalla leirissä kiirehdin messiteltalta katsomaan hetkeksi pilvien seasta paljastunutta hienoa maisemaa – virhe! Näin korkealla pitäisi muistaa liikkua erittäin rauhallisesti myös leirissä. Noin 10 metriä puolijuoksua tuntui samantien kropassa kohonneena sykkeenä ja huonona olona. Onneksi huono olo meni kuitenkin pian ohi.

Mawenzi Tarn Hut -leirissä kanssamme samaan aikaan oli ryhmä ranskalaisia. Havaitsin, että heillä ei ollut mukanaan samanlaisia kasettivessoja, kuin meillä, mikä tarkoitti sitä, että he käyttivät leireissä olevia vessoja, jotka siis olivat pieniä puisia huussin tapaisia rakennuksia (tosin hieman isompia, kahdella ovella), joissa oli reikä lattiassa. Taas pisteet meidän paikalliselle operaattorille!

Kellon mukaan olen nukahtanut illalla klo 20.15. Neljännen vaelluspäivän aktiivisuudeksi Polar näyttää vaatimattomat 290 % – tämä oli toki vasta lämmittelyä huiputuspäivää ajatellen!

18.10.2022 – päivä 5.

Viidennen päivän aamuna heräsimme tuttuun tapaan hyvien yöunien jälkeen aikaisin. Viidennen vaelluspäivän maisemat olivat taas hieman erilaiset, sillä luvassa oli pitkän satulanotkon ylitys. Tiedossa oli jopa yli 6 tuntia kävelyä, mutta jyrkkää ylämäkeä oli vain kävelyosuuden alussa ja lopussa. Välissä käveltiin monta tuntia loivaa ylämäkeä läpi satulanotkon.

Vaikka ylämäki oli loiva, ei kävelyosuus kuitenkaan liian helppo ollut, sillä jatkuva loiva ylämäki on aika kuluttavaa kävellä. Pidemmän kävelyosuuden vuoksi keskellä satulanotkoa meille tarjoiltiin teetä tai kahvia sekä muffinsseja ja paahtoleipää. Taas voi vaan todeta, että palvelu tosiaan pelasi. Kasvillisuus oli tässä korkeudessa jo lähes olematonta, mutta polun varrella oli harvakseltaan isompia kiviä, joiden taakse pystyi menemään pissalle, vuoristotautilääkitys kun lisää virtsaneritystä.

Itselläni vointi oli viidentenä päivänä edelleen hyvä, vaikka runsas kävely alkoi väkisinkin tuntumaan jo jaloissa. Olin myös tyytyväinen siihen, että varusteet olivat toimineet tähän saakka erinomaisesti. Minulla on aina hankaluuksia löytää sopivat kengät, jotka eivät joko hankaa lättäjalkojeni sisäsyrjiä, tai vaihtoehtoisesti kantapäätä. Meillä oli molemmilla mieheni kanssa kesän ja syksyn aikana sisäänajetut Salomon Quest 4D -kengät, jotka sopivat loistavasti tälle reissulle. Voisin tehdä Kilimanjaron reissun varusteista myöhemmin erillisen postauksen.

Viidentenä päivänä saavuimme 4800 metrin korkeudessa sijaitsevaan School Hut -nimiseen leiriin, niin sanottuun base campiin, josta lähtisimme seuraavana yönä huiputtamaan. Nousumetrejä huiputuspäivälle jäi siis hurjat 1095 metriä. Leirissä meitä oli vastassa erittäin iloinen ja laulavainen vastaanotto – jes, me teimme sen! Kaikki pääsivät tänne asti!

Leiri sijaitsi karulla paikalla. Katsoimme ylärinteessa olevia irtonaisen näköisiä jättikokoisia lohkareita, ja mietimme, että toivottavasti ne eivät irtoa ja vyöry päällemme. Alempana näkyi lähinnä pilviä. Rongai-reitillä oli ollut koko matkamme ajan meidän lisäksi vain muutamia muita retkikuntia, eli ruuhkaa ei ollut. Niin myös School Hutilla oli kanssamme samaan aikaan ainoastaan yksityismatkalla ollut jenkkimies oman afrikkalaisen tiiminsä kanssa. Sama jenkkimies oli aiemmin päivällä ohittanut meidät satulanotkossa, jolloin vaihdoimme hänen kanssaan muutaman sanan, ja selvisi että hän on Washington D.C:stä. Ristimme hänet ”Joe Bidenin näköiseksi mieheksi”. 😁 Reissumme aikana näimme yhteensä kolme yksityismatkalla olevaa henkilöä, joiden seurueeseen kuului siis heidän itsensä lisäksi ainoastaan paikallinen operaattori.

Fiilikset alkoivat olemaan jo aika kutkuttavat, sillä huipulle lähteminen oli oikeasti enää muutamien tuntien päässä! Yritin nauttia jokaisesta hetkestä ja olla iloinen siitä, että vointini oli hyvä, vaikka kuuden päivän suihkuttomuudesta ja Kilimanjaron loputtoman tomun yhdistelmästä johtuen yleisfiilis oli hieman ”reissussa rähjääntynyt”. Muutamilla henkilöillä porukastamme vointi ei enää ollut niin hyvä kuin vielä edellisenä päivänä, mutta voin toki puhua vain omasta puolestani, ja oma vointini oli vielä olosuhteisiin nähden hyvä. Ajattelin, että kunhan vain muistan syödä ja juoda tarpeeksi, niin huiputus tulisi varmasti onnistumaan.

Lounas oli klo 13 ja ruokana oli erittäin hyvää pitsaa, sipsejä ja kuivattua banaania. Söin paljon, koska vointini oli hyvä ja ruoka maistui, ja tiesin, että tarvitsisin runsaasti energiaa huiputuspäivänä. Kaikille ruoka ei enää maistunut tässä vaiheessa yhtä hyvin, eli korkeus alkoi tekemään tepposensa. Illemmalla meillä oli vielä päivällinen, ja taas kerran tankkasin niin paljon kuin vain pystyin. Kävimme myös läpi tulevaa huiputusyötä, moneltako lähdemme liikenteeseen, kuinka pukeutua, mitä ottaa mukaan, ja näin edes päin. Minua jännitti ainoastaan se, että saisinko ollenkaan unen päästä kiinni, sillä tiedossa oli vain muutama tunti unta ja herätys jo klo 23.00.

Klo 18.37 olen ottanut videon juuri ennen nukkumaanmenoa, ja sain kuin sainkin unen myös huiputusta edeltävänä yönä. Hassua, että normaaleissa kotiolosuhteissa minun on usein vaikea saada illalla unta, mutta jokaisena iltana vuorella sammuin kuin saunalyhty.