Kilimanjaron vaellus, päivät 6 & 7
Tämä kirjoitus on viimeinen osa lokakuun 2022 Kilimanjaron vaelluksen postaussarjaa, jonka huipentumana on Kilimanjaron huiputus. Päivät 1 & 2 löydät täältä, ja päivät 3-5 täältä.
19.10.2022 – päivä 6.
Toiseksi viimeinen päivä Kilimanjarolla oli huiputuspäivä. Tiedossa oli pitkä ja rankka päivä, yhteensä noin 16 tuntia kävelyä. Herätyskello soi vielä viidennen vaelluspäivän puolella, klo 23.00, sillä kohti huippua startattiin jo klo 00.00.
Saimme kuin saimmekin nukuttua muutaman tunnin, edes jännitys ei pilannut vuoristossa joka yö nukuttuja hyviä yöunia. Herätyksen soitua aloimme valmistautumaan pilkko pimeässä, taskulamppujen valossa, huiputusyöhön ja -päivään. Ja niin kuin arvata saattaa… Herättyäni minulle iski harmikseni todella huono olo, ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. Oloa voisi verrata pahaan krapulaan. Teemulla taas oli jo monetta päivää kova päänsärky. Onneksi olimme molemmat syöneet hyvin edeltävänä päivänä, joten ainakin energiavarastot olivat täynnä.
Vesipullot oli täytetty kuumalla vedellä, koska muuten ne jäätyisivät matkalla huipulle. Pukeutumisessa kaikki kerrastot tulivat tarpeeseen – merinokerrasto, fleecekerrasto, untuvatakki, kuoritakki ja -housut, fleecehanskat ja toppahanskat. Pukeutumisen jälkeen vielä hieman evästä naamaan sekä viimeinen tarkistus, että rinkasta löytyy kaikki päivän aikana mahdollisesti tarvittavat eväät ja varusteet.
Klo 23.58 kaikui School Hut -leirin yössä seuraavat sanat:
One team – one dream,
One dream – one team,
Non-stop – to the top,
Non-stop – to the top!
Näiden sanojen saattelemana meidän tiimi lähti Kilimanjaron pilkko pimeään yöhön, jossa meidän kaikkien unelma, eli Kilimanjaron huippu, odotti 1095 nousumetrin päässä.
Muutama muu eri leiristä lähtenyt tiimi näkyi hieman ylempänä rinteessä otsalampuista koostuvana, kiemurtelevana letkana. Keskityin yhteen askeleeseen kerralla ja toivoin, että ruoka pysyy sisällä. Runsas joukko oppaita ja kantajia lähti mukanamme kohti huippua, ja he pitivät myös huolen meidän tsemppaamisesta yön pimeydessä. He suorastaan hyppelehtivät ylös rinnettä samalla iloisesti laulaen, kun minä taas keskityin yhteen lyhyeen kävelyaskeleeseen kerralla. 😁
Näin jyrkässä ylämäessä ja hitaassa vauhdissa kävelyn rytmitys oli tarkkaa. Jos kävelit liian nopeasti, jouduit jatkuvasti pysähtymään, ettet kävele edellä menevän päälle, mikä taas aiheuttaisi jojo-efektin takana oleville. Välillä ärsytti, kun hyvä kävely-flow katkesi jonon jojoillessa.
Kävelimme aina noin tunnin, jonka jälkeen oli viiden minuutin tauko, jonka aikana kerkesi joko juoda/syödä tai käydä pissalla, kaikkia ei mitenkään kerennyt tekemään kerralla. Jyrkässä ylämäessä kyykkypissalla käyminen on muuten aika hankalaa.
Omalta osaltani olo alkoi helpottamaan samaan aikaan, kuin aurinko nousi, eli noin puoli kuuden aikaan aamulla. Aurinko toi mukanaan uskoa siihen, että kyllä tässä vielä huipulle asti mennään. Kuvien ottaminen oli hankalaa, sillä puhelin oli monen kerraston alla povitaskussa, ja sormille tuli nopeasti kylmä. Onneksi matkanjohtajamme Anni otti kuvia huiputuspäivänä, joten lähes kaikista kuvista joissa itse esiinnyn menee kiitos Annille. 😊
Matkalla Kilimanjaron huipulle ensimmäinen etappi oli kraaterin reuna, Gilman’s Point. Gilman’s Point sijaitsee 5685 metrin korkeudessa, eli 200 vertikaalimetriä Uhuru Peakia matalammalla. Gilman’s Point on monelle ”minimitavoite”, jonka saavuttamisesta saa jo huiputusdiplomin (jossa lukee, että on käynyt Gilman’s Pointilla). Me saavutimme Teemun kanssa Gilman’s Pointin pääjoukon mukana hieman ennen klo 7 aamulla. Myös kaikki muut tiimistämme pääsi Gilman’s Pointille asti. Tässä kohtaa pystyi jo hieman tuulettamaan!
Gilman’s Pointilla käytiin lyhyt sananvaihto siitä, ketkä lähtevät vielä kohti Uhuru Peakia, jonne olisi noin 2 kilometriä matkaa. Lähdimme Teemun kanssa totta kai kohti huippua, sillä ainakin minulla olo oli vain parantunut öisestä. Tuntui suorastaan siltä, että olen täynnä virtaa ja intoa. Tässä vaiheessa ei ollut enää epäilystäkään siitä, pääsemmekö huipulle asti. 😊
Kilimanjaron huiputus 19.10. klo 9.10
Noin kaksi tuntia myöhemmin, 19.10. klo 9.10, seisoin Kilimanjaron, sekä koko Afrikan, korkeimmalla huipulla.
Fiilis oli uskomaton – olin juuri saavuttanut Afrikan korkeimman vuoren huipun – ja kyllähän se hymyilytti! 😊 Matkan ultimaattinen tavoite oli siis saavutettu, ja kaikki oli mennyt tähän saakka paremmin kuin olisin voinut uskoakaan.
Huipulla otettiin tietenkin videoita ja kuvia, sekä yksin että koko tiimistä yhdessä. Joku saattoi myös yrittää haukata hieman evästä, kuten Teemu, joka yritti jyrsiä jäätynyttä Snickersiä. 😁
Mikä menee ylös, tulee myös alas. Viivyimme huipulla parikymmentä minuuttia, joten alas lähtiessämme kello oli 9.30, mutta päivän kävelyosuus oli vasta noin puolessa välissä. Tämän päivän aikana pitäisi vielä laskeutua yli kaksi kilometriä alemmas, 3720 metrin korkeuteen Horombo Hut -leiriin. Mukanamme huipulla oli niin monta opasta, että kaikki saivat lähteä kävelemään alas omaan tahtiin jonkun paikallisen oppaan kanssa.
Myös alas tuleminen oli jännä kokemus, erityisesti kraaterin reunalta alkanut jyrkkä alamäkiosuus. Siinä missä ylös mentiin mutkitellen, alas tultiin suorinta reittiä, ikään kuin lasketellen tuhkaista rinnettä alaspäin. Toinen jalka eteen, kantapäätä alaspäin ja polvia koukkuun, ja kun liuku loppui, vaihdettiin toinen jalka eteen. Tällä tyylillä kuljimme alas, ikään kuin lasketellen. Hauska kokemus tämäkin! 😁
Saavuimme Teemun kanssa noin klo 12 välietapillemme Kibo Hutille, jossa meille tarjoiltiin ruokaa sekä mahdollisuus hieman levätä ja vaihtaa vaatteita, ennen kuin jatkaisimme matkaa Horombo Hutille. Kibo Hutilta lähdimme klo 13.15 erittäin pitkältä ja tasaiselta tuntuneelle kävelyosuudelle kohti Horombo Hutia. Tämä kävelyosuus oli oikeasti aika puuduttava, joskin helppo, mutta hyvässä seurassa sekin sujui mukavasti. Päivän kävelyiden kokonaiskestoksi tuli 16 tuntia. Helpotus oli aivan valtava, kun Horombo Hut alkoi vihdoin näkymään horisontissa! Leirissä meitä odotti tuttuun tapaan valmiiksi pystytetyt teltat ja ruoka – sekä yllätykseksemme WiFi, joka toimi siihen saakka kunnes aurinko laski.
Viimeinen ilta Kilimanjarolla tuntui sekä huojentavalta että haikealta. Reissu alkoi olemaan lopussa, huippu oli saavutettu, ja edessä oli enää yksi yö teltassa. Illalla söimme viimeisen kerran illallista messiteltassa ja keskustelimme päivän tapahtumista. Meidän suomalaisten tiimi oli aivan loistava, juttua riitti ja vitsit lensivät. Asiaan vaikutti varmasti se, että olimme kaikki jollain tapaa samanhenkisiä, mikä ei varmasti yllätä kun ajattelee, että olimme kaikki valinneet lähteä Kilimanjarolle. 😊
20.10.2022 – päivä 7.
Jos edellisen päivän kävely Kibo Hutilta Horombo Hutille tuntui puuduttavalta, niin viimeisen päivän kävelyosuus oli edellinen potenssiin kaksi. Yhteensä viisi suomalaista, minä ja Teemu mukaan lukien, suuntasimme Kilimanjarolta suoraan Sansibarille, kun taas suurin osa muista lähti ensin Safarille (me skippasimme safarin kustannussyistä). Meidän Sansibarille suuntaavien piti lähteä kävelemään aamulla hyvin aikaisin, jotta kerkeämme lennolle. Kello oli noin 5 kun herätys soi, ja klo 6 lähdimme aamupalan kautta kävelemään kohti Kilimanjaron kansallispuiston portteja. Edessä oli viimeinen, kuuden tunnin kävelyosuus Kilimanjaron kansallispuistossa.
Pysähdyimme matkalla ottamaan muutamia yhteiskuvia ja juttelimme viime päivien tapahtumista. Väsymys alkoi jo painamaan, sillä jalka ei enää meinannut nousta polulla. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun meinasin kompastua puunjuureen. Tämä vaelluksen viimeinen osuus oli myös kaikista vehrein (huolimatta siitä, että matkalle sattui myös metsäpalosta kärsinyttä luontoa), ja reitti laskeutui alas eri puolelle vuorea, kuin mistä olimme nousseet ylös.
Perillä portilla olimme hieman ennen klo 12. Tämän jälkeen tarvitsi enää kirjata itsemme pois puistosta (paperiseen vihkoon), jonka jälkeen jäimme vielä hetkeksi odottamaan diplomeita. Odotellessa kerkesi käydä pienessä matkamuistokaupassa, josta ostin korttien lisäksi kylmää kokista – kyllä muuten maistui!
Seuraavaksi hyppäsimme bussiin yhdessä paikallisten oppaidemme kanssa. Matka lentokentälle kesti pari tuntia, ja matkalla poliisit pysäyttivät meidän bussin kaksi tai jopa kolme kertaa – syy jäi meille suomalaisille hieman epäselväksi, mutta välillä oppaamme huutelivat vihaisen kuuloisena bussin ikkunoista poliiseille. Me jäimme ensimmäisinä pois kyydistä lentokentällä ja kiitimme huippua paikallista tiimiämme vielä viimeisen kerran. Oli heidän ansiotaan, että me saimme kokea tämän upean matkan ja pääsimme aina huipulle asti! ❤
Meidän osaltamme Kilimanjaro oli takanapäin, mutta vielä oli tiedossa pari päivää rentoutumista Sansibarin saarella. Tässä vaiheessa, kun teksti tulee ulos, on tasan vuosi siitä, kun seisoin Kilimanjaron huipulla, mutta muistot ovat ja pysyvät. Huipulle pääsyn lisäksi muistelen lämmöllä myös kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa saimme jakaa tämän kokemuksen. Loppuun haluan myös todeta, että tärkeintä ei ole se päämäärä, vaan matka, sillä jokainen hetki Kilimanjaron kansallispuistossa oli uskomaton ja unohtumaton!